Herään aamulla aikaisin, ihan liian aikaisin. Jo parin viikon ajan olen herännyt näin aamuyöllä. Olen lukenut puutarhakirjoja ja selannut puutarhalehtiä, tutustunut useampaan blogiin kuin ikinä, kääntänyt kylkeä, rapsuttanut kissoja. Miettinyt töitä ja työasioita, kodin projekteja, kasvihuoneen sisustusta. Mässäillyt husbendin työkuvioilla, märehtinyt nuoren muka-aikuisen poikani asioita, murehtinut valvomista.

Kaksi vanhempaa nelijalkaista aistii levottomuuteni, kävelevät ylväästi pois makuuhuoneesta. Pienin, väsynein jää nukkumaan kainalooni. Husbend tuhisee peiton alla. Ulkona on hämärää. Alppiruusun lehdet on avoimet, se tarkoittaa, että ei ole pakkasta. Lehdet vähän lepattavat tuulessa.

Suuri Musta tulee takaisin, asettautuu rintani päälle. Piilottaa pitkät jalat, laittaa hännän nätisti suoraksi vartalonsa sivulle. Katsoo raukein levollisin silmin ja sanoo, siitä olen ihan varma, että älä murehdi mamma -kyllä kaikki järjestyy. Aurinkokin jo pilkottaa. Herätyskello soi. Työpäivä.